Saatesanat:
Vappu on suomalaisen työn päivä ja samalla ylioppilaiden juhlapäivä. Vapunaattona suomenkieliset ylioppilaat kokoontuvat Taidemuseonmäellä, missä TYYn hallituksen puheenjohtaja pitää vappupuheen. Ruotsinkieliset ylioppilaat kokoontuvat Vartiovuorenmäellä ja lopuksi kaikki tapaavat Aurajoen rannassa, missä pestään ja lakitetaan Liljan patsas. Tämän jälkeen ylioppilaskuntien puheenjohtajat pitävät puheen.
Vappuna saa mielestäni olla vähän enemmänkin poliittinen. Kuitenkin pääpaino pysyi omissa kokemuksissa psykiatrian puolelta ja siinä miten tämä maailma heijastelee yhteiskunnan tilaa.
”Suurin osa teistä varmaan muistaa muutaman vuoden takaisen ”ihan tavallisia asioita” kampanjan jonka keulakuvana toimi presidentti Sauli Niinistö.
Kampanjan nettisivuille on listattu keinoja, joilla nuorten arkea voitaisiin parantaa ja keinoja syrjäytymisen ehkäisyyn.
Tämä kampanja sai kohteekseen voimakasta kritiikkiä etenkin huono-osaisten puolelta. Sitä myös kuvailtiin ”keskiluokan puuhakirjaksi jonka avulla jo hyväosaisissa perheissä voidaan parantaa arjen laatua”. Retoriikkana oli ”palveluista supistetaan – ihmisten kuuluu itse huolehtia itsestään ja läheisistään”.
Puhe tuli aikana jolloin eriarvoisuuden kasvu ja tuloerojen nousu olivat kiihtyneet. Vastareaktio oli odotettu sekä näihin seikkoihin kohdistuvan kritiikin osalta täysin oikeutettu. Ei välttämättä paras aika ja tapa puhua kansalle, jolla yhtäkkiä menee huonommin.
Haluaisin kuitenkin puhua muutaman sanan tämän kampanjan taustalla olevan ajatuksen puolesta. Meikäläinen enemmän vasemmalle kallellaan olevana – muutenkin kuin näin vappuna – kunnioitan syvästi hyviä tekoja ja ideoita. Tulivat ne miltä suunnalta tahansa.
Tässä kampanjassa todellakin oli hyvä idea. Hyvä ajatus.
Resurssien jaosta ei kampanjassa ollut puhetta. Sen markkinointi mielestäni epäonnistui täysin siinä kun kampanjaa yritettiin suunnata kaikille.
Se ei kuitenkaan tavoittanut niitä joita sillä oli tarkoitus puhutella eniten. Niitä jotka ovat eniten avun tarpeessa. Ehkä tarkoitus onkin puhutella meitä. Meitä joilla yhteiskunnassa menee – tai vähintäänkin tulee menemään hyvin? Ehkä juuri me olemme sitä kohdeyleisöä. Me jotka emme koe että tarvitsisimme tätä kampanjaa? Me joiden pitäisi nähdä se meidän läheisten paha olo. Meidän joilla on resursseja antaa tukea.
Itse olen kohta kymmenen vuoden ajan nähnyt eri näkökulmista – opiskelijana, sairaanhoitajana ja lääkärin sijaisena – sitä mihin kaikkeen yhteiskunta julkisen sektorin kautta puuttua – ja auttaa ihmisiä ongelmissaan psykiatrian puolella.
Yhteiskunta ollaan kuitenkin me – toiset ihmiset meidän jokaisen ympärillä.
Julkisen sektorin resurssipula on selkeä tarpeeseen nähden ja monet elämän kriisitilanteet ovat toisaalta sosiaalisia – psykiatrialla ei voida palauttaa menetettyä työpaikkaa, kuitata päälle vyöryäviä laskuja tai saada kävelemään lähtenyt puoliso palaamaan.
Näissä kriiseissä voidaan tukea – voidaan auttaa näkemään asiat eri näkökulmista ja yhdessä keksiä ratkaisuja miten mennä tästä eteenpäin. Auttaa löytämään toivon.
Psykiatrinen apu on lähtökohtaisesti vain hetkellistä – se alkaa – ja se loppuu. Tarjotaan eväitä ja työkaluja avun piiriin hakeutuneelle ihmiselle.
Ihminen ei kuitenkaan ole koskaan irti omasta ympäristöstään. Me olemme sosiaalisia eläimiä. Jos omassa elämässä ei ole ketään jolle uskoutua – ketään johon luottaa – miten voi yhteiskunta häntä auttaa?
Mun kysymyksenä onkin että: milloin viimeksi te olette kysyneet kaverilta – kaverilta jolla on ehkä jonkun aikaa sitten mennyt huonommin – kysyny häneltä et mitä kuuluu nykyään? Miten nyt menee?
Keneltä minä voisin kysyä kuulumisia? Kenet voisin pyytää mukaan?
Yhteiskunta voi kuitenkin parhaimmillaan tukea ihmisiä antamalla mahdollisuuksia osallistua - ja resursseja luoda yhteisöllistä toimintaa. Ylioppilaskunta ja sen ainejärjestöt sekä harrastusyhdistykset – osakuntia unohtamatta – ovat malliesimerkkejä tästä.
Hakeutukaa harrasteyhdistyksiin, hakeutukaa poliittisiin järjestöihin, hakeutukaa vapaaehtoistyöhön.
Se vähä mitä voin muuttaa maailmaa on tässä – mun ympärillä.
Se ympäröivä kuplan missä minä elän. Sen haluan nähdä hieman parempana. Hieman avoimempana vaikeidenkin asioiden suhteen.
Näen täällä ympärilläni monta tuttua kasvoa – monta kasvoa jotka on mulle merkityksellisiä. Kiitos että olette olleet osa mun elämää.
Ilman toisia ihmisiä me emme ole mitään.
Nostan maljan - uusille ja vanhoille – tuttavuuksille.
Kiitos.”