Saatesanat:
Olen toiminut Turun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijatuutorina vuosina 2012-2016. Sain tämän tiimoilta huomionosoituksina tiedekunnalta pienen pystin ja ylioppilaskunnalta kunniamaininnan. Tää vastuutehtävä on ollut minulle henkilökohtaisesti erittäin tärke yhteisöllisyyden kokemuksen kautta.
Olen myös aina kannustanut hakemaan tuutoriksi - ”tässä hommassa tutustuu sellaisiin ihmisiin, joihin ei muuten tulisi välttämättä koskaan tutustuttua. Mitä enemmän erilaisia ihmisiä tuntee, sitä paremmin pystyy ymmärtämään seuraavaa vastaantulijaa.”
Tiedekunnan tuutorikoulutukseen kuuluu nykyään Seilin saarella järjestettävä lyhyt leirimuotoinen ryhmäytymisosio missä kahtena vuotena pidin ”vanhan tuutorin puheen”. Toisella kerralla en turhaan lähtenyt uutta puhetta kirjoittamaan, sillä kuulijakunta oli suurimmalta osalta uusi – viesti sama.
Kyseessä ensimmäinen virallisempi puheeni ja kaikista niistä kepein, mutta samalla henkilökohtaisin. Pieni naljailu kauppakorkeakoulun suuntaan kuuluu osaltaan ”eliittikouluiksi” koettujen sisäiseen nokitteluun. Siitä onko tällainen stereotypisointi hyvää kulttuuria voi olla montaa mieltä ja muutan tapani jos tässä koetaan jonkin rajan ylittyneen.
”Moi, mä oon Lassi, mitä teil kuuluu?
Mua pyydettiin höpisemään jotain teille ja mut saa sit keskeyttää jos tulee sanottavaa.
Mä tykkään tarinoista. Varsinkin ihmisten omista. Ja koska mielellään kuuntelen niitä, niin aattelin tähän väliin kertoa teillekin yhden. Mun oman.
Toisin kuin ehkä moni täällä, en itse teidän ikäisenä ollut sosiaalisesti läheskään niin lahjakas kuin mitä te nyt. Niin itse tosiaan täytin viime helmikuussa kolmekymmentä.
Mutta mennään ajassa taaksepäin. Lapsuudessa ja ala-asteella mä olin pihapiirin vanhin tyyppi. Silloin mä koin olevani ”kylän kingi” ja pyrin johtamaan ja kontrolloimaan pihan leikkejä. Vaihtelevalla noin kymmenen hengen porukalla siellä mentiin ja meillä oli sotaleikit mihin tytötkin osallistuivat tasapuolisesti, oli legoleikit mihin oli rakennettu kokonainen kaupunki ja vähän Sims tietokonepelin tyylisesti ”pelattiin” sitä ja näin päin pois.
Tai no, toiseksi vanhin, mutta se vanhempi vaan pelasi tietokoneella kotonaan kellarissa.
Sitten tuli ala-aste. Ala-asteella taas uudenlaisessa tilanteessa sopeutuminen ykkösestä muiden joukkoon ei ollut niin helppoa. Poikien keskuudessa kuitenkin ne joukkuelajien harrastajat muodostivat automaattisesti sen ”ykkösporukan”, jolloin itse jäi siihen toiseen porukkaan.
Oma porukka sitten koostui niistä hieman nörtimmistä tyypeistä, osaltaan ehkä myös siksi ettei siinä seurassa missään tapauksessa joutunut olemaan ”pahnan pohjimmainen”. Itsellä oman viiteryhmän status oli taas turvattu, vaikka se silti vaati sopeutumista ja aikaa.
Tässä on pientä analogiaa ehkä siihen miten osa voi lääkiksen kokea. Siitä luokan menestyjästä muiden vähintään yhtä hyvien joukkoon.
Yläasteella porukka pysyi samana, mutta silloin ehkä alkoi vähän enemmän miettimään myös sitä toista sukupuolta ja miten sen silmissä olisi ”kova jätkä”. Nuorisokulttuuri ja omanlaiset viiteryhmät tulivat hevijätkänä tutuksi ja bändiporukoissa pyöriminen toi omaa statustaan ja uusia tuttavuuksia.
Luonnontiedelukio tuli luonnollisena jatkumona kun ala-asteelta saakka olin ollut matematiikkapainotteisella luokalla ja ”meidän porukka” myös jatkoi sinne. Lukio oli aikalailla yläasteen jatkumoa kun koulu pysyi samana.
Lukion jälkeen taas muodostui pieni tyhjiö. Mitä seuraavaksi? Pitäisi ottaa omista asioista vastuuta ja tietää mitä tekee ”isona”. Siinä kohtaa ehkä kiinnosti hippasen enemmän naiset, viina ja musahommat.
Siten hain opiskelemaan sosionomiksi, sairaanhoitajaksi ja fysioterapeutiksi kun en muutakaan keksiny laittaa AMK:n hakupapereihin niihin kolmeen pakolliseen kohtaan. No, tulin sitten valituksi varasijalta sairaanhoitajaopintoihin.
Huomatkaa taas yksi juttu. Naisvaltaisella sosiaali- ja terveysalalla mies on taas hieman eri asemassa eikä vain yksi muiden joukossa.
Ensimmäisen vuoden opintojen jälkeen menin inttiin, missä sielläkin halusin hakeutua johonkin muuhun rooliin kuin perus ”tykinruokakomppaniaan”. RUK:kiin ei ollut itsellä omasta mielestä asiaa ja jos olisin yrittänyt enkä tullu valituksi, niin vuoden nakki AUK:issa olisi ollut varma.
Lääkintäaliupseeriksi sitten yritettiinkin prässätä pariin otteeseen kouluttajien toimesta kun olin esitietoihin laittanut että alaa opiskelen. Sen sain kuitenkin vältettyä hakemalla Varusmiestoimikuntaan Työ-, opinto- ja sosiaaliasiamieheksi. 9 kuukautta ja lääkintämiehen erikoiskoulutus, eikä tarvinnut paljoa metsässä hajoilla talvipakkasilla.
No sitten intin jälkeen tuli jatkettua AMK:ta - pieni välihuomautus, älkää olko niitä idiootteja jotka sanovat ammattisurkea. Sitten lopulta hoitotieteen maisteriopintojen miettiminen vaihtui psykiatrisen sairaanhoitajan duuniin. Ehkä psykoterapiaopinnot valmistumisen jälkeen?
AMK tuli käytyä loppuun ja siinä viimemetreillä tajusin kuitenkin, että nyt jos koskaan täytyy alkaa lukemaan lääkikseen jos sinne haluan päästä. Koska mitä enemmän tuli tehtyä sairaanhoitajan sijaisuuksia, sitä enemmän se tunne vahvistui. Vaikka tietäisit kuinka paljon ja olisit kuinka hyvä esimerkiksi terapeuttisessa työskentelyssä, tulisit silti aina olemaan monen mielestä ”vain sairaanhoitaja”. Eikä oma perehtyneisyys palkassakaan näy.
Lukiosta oli sen verran aikaa ettei ensimmäisellä kerralla ollut mitään toivoa päästä sisään. Eivätkä ne magnan yo-paperit siellä piirongin laatikossa paljoa lämmittäneet. Toisella kertaa sitten 2011 onnisti ja rima ylittyi alle pisteen marginaalilla.
Meikäläiseltä löytyy omanlaista vaativuutta - asiat pitää mennä niinkuin mä haluan. Se on monella tapaa haitannut omaa elämää mutta on siitä ollut toisaalta helvetin paljon hyötyäkin. En olisi täällä tänään.
Miksi mä nyt tässä edessä avaudun elämästäni?
Noniin, nyt kun nohevimmat juuri psykiatrian kurssin täällä käyneet ovat ehtineet mut diagnosoida, voin sanoa että itsekkäällä toiminnalla voi oikeasti saada paljon hyvää aikaiseksi. Kunhan sitä asemaansa käyttää harkiten ja taustalla on halu auttaa muita.
Mä uskon että joka ikisellä täällä olevalla on sisällään tietynlainen halu auttaa muita. Sen takia te olette hakeneet tänne ettekä vaikka kauppikseen. Vaalikaa sitä tunnetta niiden uusien kanssa. Tulee hetkiä jolloin on paljon helpompaa ja hauskempaa jutella tuttujen kurssikaverien kanssa kesäkuulumisia jne., mutta miettikää voisiko sen tehdä jossain toisessa tilanteessa kuin vaikka fetustapahtumissa. Jokaiseen omaan kurssilaiseen ehtii kunnolla tutustua henkilökohtasesti tässä kuuden vuoden aikana jos niin haluaa, koska he ovat aina samoilla luennoilla ja klinikkaviikoilla. Niihin omiin fetuksiin ei enää niin paljoa törmää elleivät ne satu olemaan niitä kaikkein aktiivisimpia. Esimerkiksi on mullakin täällä Anna, Anssi ja Essi - niin ja tottakai Ohrankämmenen Tero.
Älkää unohtako nimiä. Mulla on sen verran ikää että voin jo vedota siihen.
Tämä oli pieni johdanto siihen miten olen tullut tähän hetkeen. Sosiaalisesti.
Tarkoitus oli kertoa pieni omakohtainen tarina ja ehkä saada teidät peilaamaan itseänne suhteessa siihen millainen tarina teillä on taustalla. Keitä te olette? Millasia tarttumapintoja teillä voi olla näihin asioihin.
Jokaisella teidän ”pikkuisella” fetuksella on oma taustansa. Miten he peilaavat entisiä kokemuksiaan tähän hetkeen. Siellä on suurelta osin porukkaa jolta löytyy psyykkistä kapasiteettia ja keinoja selviytyä raskaistakin tilanteista. Pääsykoe ja siihen valmistautuminen on kuitenkin ollut se äärimmäinen paineensietotesti. Toisaalta voin väittää että joka ryhmästä tulee löytymään vähintään se yksi jonka voimavarat ovat koetuksella tässä uudessa ja stressaavassakin tilanteessa.
Ollaan melko valikoitunut joukko, mutta ihmisiä kuitenkin. Väittäisin että yksi yhdistävä tekijä meillä kaikilla on persoonassa. Vaativuus. Vaaditaan itseltämme paljon. Ei me muuten oltaisi tänne päästy. Yleensä se myös johtaa siihen että vaaditaan myös muilta paljon. Toisilla se on ulospäin suuntautunutta niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä. Toiset sanovat miten nyt tehdään ja toiset tsemppavat koska tietävät ja haluavat että ryhmä pääsee siihen toivottuun tavoitteeseen. Vähimmäisvaatimuksena edes se, että kaikki yrittävät parhaansa. Toisilla vaativuus muita kohtaan voi olla introvertimpaa. Odotetaan toisilta paljon, muttei välttämättä sanota sitä ääneen. Joskus tämä johtaa jopa passiivis-aggressiiviseksi tulkittavaan käytökseen.
En usko että tässä porukassa on kauheasti sellaisen toimintamallin omaavia.
Jokainen teistä on varmaan kokenut sen tunteen kun joku kysyy: ”mitä kuuluu?”
Yleensä mitä tärkeämpi, arvostetumpi tai läheisempi ihminen se kysyjä on, sitä enemmän me mielellään kerromme niistä kuulumisista. Meille juuri sillä hetkellä tärkeistä asioista.
Mutta sitten alatte kertomaan niitä kuulumisia ja huomaatte että toista ei voisi kiinnostaa pätkääkään. Mielessä alkaa helposti pyörimään kaikenlaista. ”Eihän tota kiinnosta yhtään, miks se ees kysy multa?”, ”Onpa ylimielinen tyyppi.”, ”En kyl hänelle enää puhua asioistani.”
Ihminen muodostaa toisesta mielipiteen kymmenesosasekunnissa. Tämä tapahtuu suurelta osin tiedostamatta ja sitten toisen sanoja ja toimintaa peilataan niiden oletusten kautta. Ja niin tyhmää kuin se onkaan, on sitä ensivaikutelmaa todella vaikea muuttaa myöhemmin.
Te olette ensi syksynä juuri niitä tyyppejä mitä ne tulevat fetukset arvostaa eniten. (Tai no Jorma Parangon jälkeen.)
Menee vähän vakavaksi, mutta itse en toisaalta jaksa liikaa puhua yhdentekevistä asioista.
Tottakai sitten on small talk ja kaikki yleiset aiheet mistä kuuluu alottaa. Mutta mä uskon että te jos jotkut kyllä handlaatte ne.
Toinen pointti tässä mun puheessa on lähestyttävyys. Ihmiset jotka kertovat jotain itsestään - ei välttämättä kiinnostuksen kohteistaan, siitä mistä on tullut ja mihin on menossa - vaan siitä kuka oikeesti on - on ainaki mun mielestä helpommin lähestyttäviä.
Olkaa avoimia niille uusille fetuksille, niin hekin paremmin uskaltavat olla sitä teille. Esimerkin näyttäminen on mun mielestä tehokkain keino tällaisissa yhteyksissä.
Uskoisin että ainaki ne jotka ovat kuunnelleet tarkkaan uskaltavat tulla puhumaan asioistaan tai ongelmistaan. Jos esimerkiks noi meiän opot Henna ja Kiris tuntuvat mukamas jotenkin liian virallisilta tai ovat ylityöllistettyjä - niin mullekin saa tulla puhumaan.
Luottamus siihen että kollegalta saa apua tilanteessa kuin tilanteessa on meidän tulevassa ammatissa korvaamatonta.
Turun lääkis on ollut yhteisöllisimpiä ja vastaanottavaisimpia yhteisöjä mihin itse olen koskaan saanut kuulua.
Mä oon tähän mennessä saanut kunnian olla osana viittä tuutoriryhmää. Fetuksena ja neljästi tuutorina. Ensimmäisessä ja kolmannessa ei ollut sellaista hitsautunutta ryhmähenkeä, mutta kahdessa muussa sitten olikin niiden edestä.
Se on hyvin paljon tuurista kiinni millainen siitä tulee.
Ja vaikkei se juuri teidän ryhmänne ole se kaikista yhtenäisin samaan hiileen puhaltaja, niin siitä kokemuksesta voi silti tehdä itselleen ja niille ryhmäläisille huikean. Mun eka syksy oli ryhmähengen puutteesta huolimatta juuri sellainen.
Tuutoreilla on toki se isoin rooli koittaa luoda ryhmähenki - missä kaikki tuntee itsensä tasapuolisiksi jäseniksi ja klikkejä ei ala heti muodostumaan. Mä ainakin haluan uskoa siihen että te pyritte tekemään kaikkenne sen eteen.
Sitten ne jotka ei ryhmäydy… en mä tiedä. Ei se ole pelkästään kiinni siitä et onko samantyyppisiä fetuksia tai toimiiko tuutoreiden kemiat keskenään. Se on monen tekijän summa. Vähän niinkuin parisuhde. Kahdenkaan ihmisen välillä ei pelkkä kemia aina riitä.
Olkaa herkkiä kuulostellessa teidän fetusten reaktioita eri tilanteisiin.
Vaikka on krapula. Ja väsyttää. Ja vituttaa. Niin kysykää silti niitä tarkentavia kysymyksiä. Niistä heille tärkeistä asioista. Olkaa läsnä sen pienen hetken. Muuta se vastapuoli ei teiltä odota.
Sitten jollekin voi tulla vastaan se että pokkana vastataan ilmeenkään värähtämättä ”et ei nyt oikeestaan mee kauheen hyvin”.
Ei jos, vaan kun. Kun. Tuntuu siltä - jostain kaverista ei ihan ota selkoa, niin kysykää apua. Puhukaa tuutoriparinne kanssa. Vetäkää hihasta opoa.
Niin ja multakin saa toki kysyä. Mua se ei todellakaan vaivaa. Hitto, mähän vaan tunnen siinä itseni tarpeelliseksi. Sen takia mä varmaan edelleen tykkään tehdä tätä.
Olkaa aidosti läsnä edes hetken. Se muistetaan vielä vuosien kuluttua.
Niin ja sitten se pihapiirin vanhin poika mistä kerroin - joka oli vain siellä kellarissa ja pelasi koneella, hänestä tuli kauppislainen.
Kiitos.”